Lunta niskaan

Metsätiellä rämpimässä

Tänään menin työkaverini Annen kyydillä aamulla (no, yheksän maissa) tallille ja kerkisin käydä Mustan kanssa Maisa-järvellä lenkillä. Tarkotus oli käydä katsomassa vieläkö metsäosuudelta yleensäkään pääse lävitse, kun kukaan ei ole sieltä hetkeen mennyt. Jotta pysyisin lämpimämpänä lähdin ilman satulaa. Paikoitellen lunta oli noin polviin asti, mutta metsätaipaleella reilusti alle eli oli Mustallekin kevyempää. Täytyy kyllä sanoa, ettei ole kaikkein mukavinta istua korkeahkossa hangessa ravaavan ponin kyydissä ilman satulaa, onneksi Mustalla on runsas harja jossa roikkua.
Metsäpätkälle oli taas kaartunut muutamia puita lumen painosta, mutta Mustan kanssa niiden ali mahtui vielä hyvin (tai osasta pääsi ohitsekin). Ravistelin mahdollisimman monista lumia pois, jotta puut nousisivat ylemmäs ja isot hevosetkin mahtuisivat ali. Lähellä järveä on mukava hiekkatiepätkä, jossa oli näin lumellakin hyvä vähän päästellä. Siinä lunta oli juuri sopivasti eli vähän yli vuohisten, ei siis hevoselle raskasta. Huomasin myös, että varsinkin vasemmassa laukassa meinasin herkästi valua oikealle kyljelle ja sinne se satulakin herkemmin tuppaa kallistumaan. Oikeassa laukassa minun oli helpompi pysyä keskellä. Mustan lantiohan on aavistuksen vinossa toiseen suuntaan, jota osteopaatti on välillä käsitellyt ja antanut jumppausohjeita. Taitaisi taas olla aika kutsua osteopaattikin käymään, Dinonkin voisi käydä läpi, kun on enemmän nyt treenattu agilityä.

Takaisin Musta tulikin taas kunnon reipasta laukkaa (vähän ehkä vatipäistä vauhtia jo). Yksi oksa metsäpolulta oli noussut niin paljon, ettei Musta muka halunnut mennä siitä vierestä. Kiire kuitenkin kotiinpäin oli, joten poni ratkaisi asian viemällä minut täynnä lunta olevan kuusen oksan alitse, niin että kaikki lumet tippuivat meidän päälle. Oli mukavaa kastua kun oli jo valmiiksi kylmä. Lumi kerkisi osittain sulaa päälleni ennen kuin sain kaiken pyyhittyä ja ravisteltua pois. Helpompikin tie olisi varmasti löytynyt jos olisin kerinnyt reagoida ponin kiireeseen. Onneksi tallille ei ollut enää pitkä matka. Musta oli aluksi vähän nihkeän oloinen lähtemään maastoon, mutta innostui matkan aikana. Kotiin päin ravailtiin eteen-alas venytystä. Maisa-järven lenkki (ja yleensäkin sinnepäin) on siitä kiva, että aluksi on pakko vain kävellä ja ottaa pieniä ravipätkiä, samoin lopuksi, koska metsätie on sen verran huonopohjainen. Näin hevonen saa kunnon alku- ja loppuverryttelyt ennen rivakampaa vauhtia.

Katinka ja Musta päiväheinillä keskiviikkona. Huomatkaa kuinka Musta hallinnoi kasaa, ihme kyllä, se antoi helposti kiinni vaikka heinää olikin nenän edessä.